Soveltuvuusarvio - ei jatkoon

Vietin hiljattain päivän psykologisessa soveltuvuusarviossa, johon minut oli valittu hyvin sujuneen haastattelun perusteella. Jee.  Askel lähempänä kiinnostavaa työpaikkaa.

Olen ollut testattavana pari kertaa aikaisemmin, mutta edellisestä kerrasta on jo kymmenisen vuotta. Mielikuvani testipäivästä oli, että sen jälkeen tuntee todistaneensa hölmöytensä tusinalla eri tavalla.

Olipa päivä. Aamutuimaan eteeni tuotiin pinon papereita, joita sain alkaa täyttää haluamassani järjestyksessä. Väittämien arviointia, itsearviointia, numerosarjoja, kirjoitus itsestäni. Sivukaupalla outoja kysymyksiä tyyliin pidätkö patsaiden koskettelusta. Monet tehtävistä olivat aikarajoitteisia, läppärillä tehtäviä. Klikkailin vastauksia matemaattisia kykyjäni arvioivaan osioon, kone jumitti, eikä ottanut vastauksia. Kello tikitti. Kysyin tehtävien välissä assistentilta, onko koneen jumittaminen osa paineensietokyvyn arviointia vai pätkiikö netti. Hän hämmentyi eikä osannut sanoa.

Välillä assistentti käy antamassa ohjeita tehtäviin, kutsumassa ryhmätyötilanteeseen tai psykologin haastatteluun. 

Jossakin vaiheessa alonn ajatella, että touhussa ei ole järjen häivää.Uskon kyllä, että työpersoonastani saa tulosten kautta paljonkin irti; miten lähestyn asioita, millaiset arvot vaikuttavat valinnoissani, olenko enemmän introvertti vai ekstrovertti jne. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että eikö näitä asioita voisi selvittää muulla tapaa kuin laittamalla minut kahdeksaksi tunniksi tekemään ääliömäisiä tehtäviä. Esimerkiksi parin tunnin haastattelu saattaisi olla huomattavasti valaisevampi, puolin ja toisin. 

Päädyn ajattelemaan, että mikäli testitulokseni osoittavat kelvottomuuteni tehtävään, hyvä niin. En varmaan viihtyisi hommassa. 

Luottamus on työnteon kivijalka

Kerran työelämäni aikana minulle on käynyt todella huono onni pomon suhteen.

Kyseessä oli projektiorganisaatio ison organisaation kyljessä, vain minä ja hän sekä projektin ulkoiset yhteistyökumppanit. 

Työtehtävä  vaikutti innostavalta, siinä oli mahdollisuuksia käyttää osaamistaan laajasti, ideoida uutta ja saada konkreettisia tuloksia aikaan.  Silti minulle jäi epämääräinen huono tunne työhaastattelun ja parin tapaamisen jäljiltä.  

Jossakin hyvin kaukana työarjestamme oli pomon esimies.  

Asioiden suunnittelu ja aikatauluttaminen tuntui pomon kanssa hieman vaikealta. Sovitut aikataulut lipesivät jatkuvasti, vaikka niitä kirjailtiin muistioihin. Alkuun ajattelin, että sattuuhan sitä joskus itse kullekin, kun on paljon töitä ja haastavia asioita ratkottavana. Aikatauluilta murensi pohjaa sekin, että koska olin uusi työntekijä, pomo halusi tarkistaa tekemäni asiat ennen niiden laittamista eteenpäin. Järjestely oli hiukan kankea, mutta ajattelin, että hyvä juttu, näin saan palautetta ja pääsen nopeasti käryille suuntalinjoista. Pian helpottaa.  

Kun kolmas työkuukausi alkoi, sain oireen, josta en ollut kärsinyt aiemmin: päätäni särki päivittäin. Olin alkanut narskutella öisin hampaita.

Töissä asiat eivät edenneet. Pian sen sata asiaa oli jonossa odottamassa pomon tarkastusta. Mikään, mitä tein, ei kelvannut, olipa kyseessä miten pieni asia hyvänsä. Korjaavaa palautetta en saanut, vaan pomo vain muutti tekeleeni mielensä mukaisiksi. Jos olin sopinut jotakin yhteistyökumppanin kanssa, hän sopi ohitseni asiat toisin. 

Tunsin oloni pahaiseksi, tumpeloksi kesäharjoittelijaksi. Nolotti, harmitti, olin ymmälläni.  Miten minusta on tullut näin käsittättömän surkea?

Ensi kertaa elämässäni oivalsin syvällisesti, miten tärkeää luottamus on työnteossa. Ilman sitä seilaan tyhjän päällä jatkuvasti. Olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että pomo oli halunnut palkata minut, koska ajatteli minun olevan fiksu ja asiani osaava tyyppi. Mikäli en jotakin tietäisi, osaisin hakea vastauksen. Jos tulisi virheitä, ottaisin opikseni. Nyt minuun ei luotettu lainkaan, eikä käsiini uskottu järkeviä tehtäviä. Alkeellisimmatkin asiat tuntuivat menevän päin seiniä, ja kaikesta mitä tein, tuntui löytyvän mitä ihmeellisimpiä virheitä. Se tuntui kamalalta.

Pomo oli melkoisen tunteella käyvä, ja tuntui olevan riidoissa vähän joka suuntaan, niin töissä kuin yksityiselämässään. Hän saattoi itkeä ääneen jonkun sanomisista tai kohdella hävyttömästi yhteistyökumppania. Toisessa hetkessä hän oli äärimmäisen viehättävä ja hymyilevä maailman haltuunottaja. 

Työskentely hänen kanssaan kulutti energiaani, se vaati jatkuvaa kuulostelua hänen tunnetilastaan ja mielenmuutoksista. 

Sovitut asiat saattoivat yön tai viikonlopun yli muuttua tyystin toisiksi. Muutoksia hän ei perustellut, vaan ilmoitti asiat niin kuin ne olisi alun perin sovittu juuri niin. Välillä oloni oli jakomielitautinen, koska tiesin kirjanneeni muistioon asian toisin, ja olin sen mukaisesti asian valmistellut. Jos kysyin asiasta, pomo suuttui. Ja voin vakuuttaa, että vuosien työskentely luovissa organisaatioissa on opettanut minua ottamaan äkilliset suunnanvaihdokset tyynesti ja nappaamaan pallon suvereenisti ilmasta. Erona tähän tilanteeseen  oli se, että asioita kirjattiin muistioihin, ja minulta edellytettiin tiuhaa raportointia.  

Tein jatkuvasti kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja turhaa työtä. 

Mietin, oliko sekoilun syynä pitkään jatkunut stressitila, vai oliko hänen ajatuksensa johtamisesta niin vanhanaikainen, että hän kuvitteli vetävänsä roolia erehtymättömänä, kaikkitietävänä taruolentona, jonka pitää osoittaa toisille, missä heidän paikkansa on pönkittääkseen sillä omaa johtajuuttaan ja ehkä peittääkseen tietämättömyyttään - ja epävarmuuttaan? Tämä kaikki tuntui hassulta teatterilta kahden hengen organisaatiossa. 

Motivaatio työhön oli täysin mennyttä. Olin kuin halvaantunut. Ammatillinen itsetuntoni mateli nilkoissa.  

Onneksi löysin uuden työn. Omin voimin en olisi saanut pomoa näkemään parantamisen varaa toimintatavoissaan. Se olisi vaatinut varmasti pitkällistä työnohjausta ja pomon esimiehen osallistumista. Totesin myös, että muuttuminen pomon kiltiksi kaiken höykyttämisen nieleväksi orjaksi ei ole minun juttuni. 

Löysin artikkelin, joka tuntui kuvaavaan tilannettani lähes täydellisesti ja sain samalla  pomoni käytökselle diagnoosin: mikromanageeraus.   

Hissipuhe haltuun

Oman osaamisen tai idean kiteytys innostavaksi pikku puheeksi on taito, jota kannattaa harjoitella. Yhdysvalloista meillekin kotoutuneessa konseptissa oma esittely kiteytetään tarinaksi, jonka ehtii kertoa keskiverto hissimatkan aikana, noin puolessa minuutissa. Tavoitteena on herättää kuulijan kiinnostus ja saada kutsu jatkokeskusteluihin.

Hissipuhe taipuu tueksi moneen tavoitteeseen. Se voi olla oiva työkalu kun esittelet bisnesideaasi rahoittajille, kauppaat tuotettasi jälleenmyyjille, mutta myös työnhakutilanteessa.

Valmisteltu pikapuhe takataskussa haaveiden toteutuminen ei jää vain sattuman varaan, jos hetkesi yks kaks koittaa vaikkapa kaupan parkkipaikalla. Useimmilla menee kieli solmuun sillä lyömällä, kun pitäisi rohkeasti tarttua tilaisuuteen ja tehdä vaikutus. Samaa pätee myös sovittuihin tapaamisiin, joissa jännitys voi tehdä omat jekkunsa.

Toimiva hissipuhe edellyttää huolellista valmistelua ja sinnikästä harjoittelua. Asiasisällön saa mieluummin suoristaa kuin mutkistaa. Mieti, mitä sanoisit, jos kertoisit asian äidillesi. Harvempi mamma tuntee yksityiskohtaisesti jälkikasvunsa työtehtäviä tai jaksaa kuunnella jaarittelua alan markkinatilanteesta. Spesifejä termejä tai yksityiskohtiin paneutumista kannattaa karttaa.

Älä pelkää reipasta kiteytystä, kärjistystä ja korostusta. Puheen rakentamisessa on hyvä miettiä, mitä odotat kuulijalta - ja myös kertoa se. Tämä auttaa tekemään oikeita valintoja sisällössä ja virittää samalla kuulijan odotuksia.

Kun sisältö on kohdillaan, saattaa haasteita löytyvä vielä henkiseltä puolelta. Oman osaamisen valikoitu kultareunainen esittely ei välttämättä istu luontevasti meikäläiseen kulttuuriin, jossa tapana on enemminkin vähätellä kuin kehuskella tekemisiään.

Muutamia vinkkejä  hissipuheen valmisteluun:

1. Kiteytys. Pohdi ja kirjoita nasevasti kuka olet, mitä teet, miksi ja mitkä ovat tavoitteesi. Mitä teet paremmin kuin muut?

2. Erottautuminen. Mieti, mikä on se asia, jonka haluat yleisön sinusta muistavan.

3. Ryhti. Muista hyvä ryhti ja katsekontakti. Ryhdikkäänä myös ääni kulkee paremmin.

4. Harjoittele. Ota puheesta aikaa ja harjoittele ääneen peilin edessä. Video on lahjomaton tuomari, mutta kaverit tai perhekin käyvät harjoitusyleisöstä.

5. Pyydä palautetta. Jos kukaan ei muista mitään esityksestäsi, on siinä jotain pielessä.

Taide soveltuu myös muutoksen tueksi

Kaivelin kirjoittamieni juttujen arkistoja ja löysin yhden aika kivan Talouselämän numerossa 3/2013 ilmestyneen jutun siitä, miten taiteen soveltava käyttö sopii myös liike-elämään ja voi jopa auttaa organisaatiota muuttumaan. Aihetta on edelleen käsitelty yllättävän vähän. Kas tässä: 

Ville Jussila, turkulaisen laivanvarustamon Meriauran kontrolleri, on kirjoittanut töiden lomassa kohtausta elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuva kertoo Meriauran arvoista ja strategiasta ja henkilökunta ideoi, käsikirjoittaa sekä osittain myös toteuttaa sen. Elokuvan on tarkoitus toimia myös uusien työntekijöiden perehdytyksen tukena.

"Henkilöstörakenteemme on alalle epätyypillisen matala, ja ajattelin, että modernein keinoin ajatukset menisivät paremmin perille, kuin että annetaan käteen perinteinen Tervetuloa taloon -esite. Uskon, että visuaalisuus tekee asiasta kiinnostavamman ja helpommin omaksuttavan", Meriauran hallituksen puheenjohtaja Jussi Mälkiä kertoo.

Kun henkilöstö käsikirjoittaa elokuvaa firman strategiasta, puhutaan taiteen soveltavasta käytöstä liike-elämässä. Taide - olipa se sitten kuva-, sana-, ääni- tai teatteritaidetta -  toimii silloin oppimisalustana jollekin yrityksen tavoitteelle ilman omaa taiteellista päämäärää.

Ideana on, että kun ihmiset osallistuvat itse aktiivisesti tehden, kirjoittaen, musisoiden, maalaten, aistejaan ja tunteitaan käyttäen, asiat tarttuvat mieleen tehokkaammin kuin vaikkapa seminaarissa istuen. 

Taiteen käyttö organisaatioiden kehittämisessä ei ole uusi juttu Suomessa, mutta nyt sitä rummutetaan useassa julkisen sektorin hankkeessa.  Työelämän murros ja alati toisiaan seuraavat muutokset yritysten toimintaympäristössä suorastaan huutavat uusia toimintatapoja ja innovaatioita.

Tarkoitus on myös rakentaa siltaa luovien alojen ja muun työelämän välille. Samalla avautunee uusia työtilaisuuksia korkeasti koulutetuille taiteilijoille, joita on työttömyyskortistossakin pitkä jono.

Italialainen professori Giovanni Schiuma on tutkinut parikymmentä vuotta, miten taidetaustaista osaamista kannattaa viedä organisaatioon ja mitä hyötyä siitä on. Schiuman mukaan taidepohjaisten metodien avulla voi kehittää muun muassa organisaation tunnejohtamista, eettisyyttä, energisyyttä, läsnäoloa ja kokonaisvaltaista esteettisyyttä. Hän katsoo, että nämä ovat juuri niitä menestystekijöitä, joiden tasoja nostamalla organisaatiot voivat toimia luovasti ja joustavasti turbulentissa toimintaympäristössä.

Taiteen soveltaminen liiketoiminnassa voi olla vaikkapa sitä, tiimit hiovat kitkojaan Forum-teatteri -metodilla, jossa haasteet kirjoitetaan näytelmän muotoon. Tiimiläiset, näytelmän yleisö, vaikuttavat näytelmän käänteisiin keskustellen, välillä rooleissakin näytellen, ja saavat kokeilla erilaisia toimintatapoja tilanteiden ratkaisuksi. 

Yritys voi soluttaa taiteen ja taiteellisten prosessien käytön  myös syvemmälle liiketoimintaansa ja sen kehittämiseen. Tällöin kyseeseen voi tulla pidempikestoinen,  jopa useamman vuoden projekti, jossa taiteen ammattilaisten tuella tavoitellaan pysyvämpää muutosta organisaation toimintaan.

Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa on saatu hyviä kokemuksia pitkäaikaisista taidepohjaisista interventioista työilmapiirissä ja tuotekehittelyssä. Kun taiteilija osallistuu yrityksen tuote- tai palveluinnovaatioprosessiin, hän tuo mukanaan uusin silmin katsomista ja kyseenalaistaa vanhat kaavat.   

Meriauran Ville Jussilalle elokuvan tekeminen on tuonut mukavaa vaihtelua työhön. Hän kiittelee työtapaa, jossa laivanvarustamon koko henkilöstö on osallistunut toteutukseen.

"Se vahvistaa me-henkeä, ja vaikean asian sisäistämistä auttaa, kun pääsee itse tekemään."

Vinkkejä organisaation luovuuden ja energisyyden kehittämiseen: 

1. Unohda puuduttavat strategiakalvosulkeiset. Kutsu keraamikko apuun ja anna ihmisten muotoilla savesta näkemyksensä strategiasta. 

2. Pestaa kuoronjohtaja ja järjestä ainakin kerran kvartaalissa mahdollisuus marmatuskuoroon, johon kukin halukas sanoittaa ja sovittaa valituksensa.  

3. Perusta perinteinen sekakuoro. Suomi on laulajien ja karaoken luvattu maa - kyllä niitä innokkaita sinunkin firmassasi on.  Hommat alkavat sujua naapuriyksikön kanssa, kun yhteinen sävel löytyy. 

4. Järjestä lounasdisko ruokalassa. Yllätyt sen suosiosta.

5. Kirjoita runo työtoverista tai asiakkaasta ja anna se hänelle. Opitte kumpikin toisistanne.

6. Puhu tunteista ja vapauta muutkin puhumaan niistä. Organisaatiot ovat tunteita pullollaan. Niiden johtamisesta on kyse.

(Kirjallisina lähteinä käytetty Giovanni Schiuman The Value of Arts in Business sekä Lotte Darson Artful Creation. Learning Tales of Arts in Business )

Suosittelija jyrää työnhaussa työtodistuksen

Ystäväni kävi taannoin työhaastattelussa, jonka päätteeksi häneltä kysyttiin suosittelijoita. Mitä ihmettä; eivätkö työtodistukset kiinnostakaan?

Kyllä rekrytoijat työtodistuksia kuulemma lueskelevat, mutta sitä hanakammin he soittelevat hakijan suosittelijoille. Paperilta kun ei voi kysyä lisäkysymyksiä. Yleensä suosittelijoihin otetaan yhteyttä kuitenkin vasta rekrytoinnin loppumetreillä, kun henkilön palkkaamista harkitaan vakavasti. Suosittelijalta halutaan varmistus, ettei taustasta paljastu yllätyksiä.

Millainen sitten on hyvä suosittelija? Kysyin asiaa Personnel Groupin konsulttijohtajalta, rekrytointiasiantuntija Taija Stoatilta. 

Stoatin mukaan paras suosittelija on hakijan mahdollisimman suora ja tuore esimies, joka on arvioinut hänen työskentelyään ainakin vuoden verran. Ei haittaa, vaikka suosittelija olisi jo eläkkeellä, eläkeläisellä kun on aikaa jutella. Useimmat kuulemma myös mielellään keskustelevat suositeltavistaan. 

Sillä, onko työtuttuus kahden vuoden vai  vuosikymmenen takaa on merkitystä. Ihminen kun muuttuu vuosien myötä. Ammattitaito kohenee, ja niin voi käydä sosiaalisten taitojenkin suhteen. Kulmikkaasta kolmikymppisestä saattaa sukeutua sulavakäytöksinen nelikymppinen. 

Silpputyöläisen ja freelancerin on monesti vaikea tai jopa mahdotonta nimetä esimiestä, jonka alaisuudessa olisi työskennellyt yli vuoden. Suosittelijaksi sopiikin myös esimerkiksi henkilö, jonka kanssa hakija on tehnyt tiivistä yhteistyötä. Yrittäjä voi kysyä suosittelijakseen asiakasta tai liikekumppania. 

Nuorilla ja vastavalmistuneilla työkokemusta on usein vähän, eikä suosittelijoita siten välttämättä vielä ole. Silloin voi miettiä, löytyisikö aktiiviharrastuksen parista suosittelijaksi sopiva henkilö, esimerkiksi futisvalmentaja tai pianonsoiton opettaja. 

Selvää sekin, että työpaikan vaihtamista halajava tuskin kysyy omaa esimiestään suosittelijaksi. Silloin suosittelijaa voi miettiä aiemmasta työhistoriasta. Kollegakin voi tulla kyseeseen. Jostakin syystä kaverin antamaa suosittelua eivät rekrytoinnin asiantuntijat juuri arvosta.

Kaikki suosittelijoiden kanssa käydyt keskustelut eivät ole rekrytoijalle kovin valaisevia. Entiset pomot tai kollegat eivät välttämättä muista saati edes tiedä suositeltavansa työtehtäviä kovin tarkkaan, mielikuva tämän toimintatavoistakin voi olla hailu. Toiset ovat jutuissaan niin ympäripyöreitä, ettei vastauksista saa tolkkua. 

Suosittelijoita kannattaisi kuitenkin olla 2-5 kappaletta, ja lisätä heidät CV-tietoihin. Yhteystiedot voi antaa kysyttäessä. 

Mitä rekrytoijat suosittelijalta sitten kyselevät? 

Useimmiten he haluavat peilata suosittelijan näkemystä soveltuuvusarviossa esiin nousseisiin hakijan vahvuuksiin ja kehittämiskohteiiin. Suosittelija saa kertoa myös vapaamuotoisesti ajatuksiaan hakijasta ja tämän työstä.

Jos keskustelussa ilmenee jotakin yllättävää, mitä ei työhaastattelussa ja soveltuvuusarviossa selvinnyt, voi se vaikuttaa siihen, valitaanko hakija tehtävään tai miten hän sijoittuu useamman hakijan paremmuusjärjestyksessä. 

Yksi melko oleellinen juttu lopuksi.  Kun pyydät henkilöä suosittelijaksesi, varmistu myös siitä, että hän arvostaa osaamistasi eikä pidä sinua liian outona tyyppinä. Muuten suosittelu voi kääntyä noloksi.


Aiheesta kirjoittamani juttu on ilmestynyt Talouselämä-lehdessä 2015.  http://www.talouselama.fi/tyoelama/yllatys+rekrytointiprosessissa+suosittelija+paljasti+valeesimiehen/a2294513

Kun työ valvottaa, elämän muut jalat kantavat

Välillä tulee kausia, jolloin sunnuntain ja maanantain välisen yön kiehnää hereillä ja vatvoo ahdistuneena tulevaa työviikkoa. Liian paljon töitä. Muutoksia, henkilöristiriitoja, kinkkinen projekti. Rusentavaa palautetta. Irtisanomisen uhka.

Jos työahdistus jatkuu pidempään, se alkaa lamaannuttaa. Ahdistus tuntuu koko kehoa painavalta möykyltä, joka kuristaa, ja pakenee liukkaasti, kun siitä yrittää saada otetta. Kuin ajatuksiin liimattuna se sumentaa jokaista hetkeä.

Haperot yöunet syövät energian työpäivistä ja kaivavat mielen pian niin syvään poteroon, että sen pohjalta ei valoa pilkota.  Jaksaminen on jatkuvaa tasapainoilua.

Näitä tilanteita varten jokaisella pitäisi olla tarvittaessa hätiin hälytettävä tuki-ihminen.
Tukikaverin hommana on saada sinut huomaamaan asioita, jotka elämässäsi ovat aika mukavasti, ja että on myös paljon sellaista, joka tuottaa sinulle iloa. Siten laitat asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

Onko sinulla kumppani, jonka kanssa viihdyt? Kiva koti? Lupsakat naapurit? Uljas ryhti? Nautitko elokuvista, halonhakkuusta, musiikista, lenkkeilystä, neulomisesta, kissan silittelystä?

Läheltään löytää yllättävän monia hienoja asioita, kunhan muistaa katsoa. Mahtavaa, kun kaikki jäseneni toimivat. Upea maisema. Korttelin parhaat löylyt.

Myös töistä kannattaa nostella valoon sellaisiakin asioita, joita pitää jo itsestään selvänä. Tulipa palkkani taas jämptisti tilille. Olipa hauskat jutut kahvitunnilla. Sujuipa kokous sutjakasti.  Kulttuurisetelit ovat kyllä hyvä etu.

Kun muistaa kiittää joka päivä kohdalle osuneista hyvistä, pienistäkin asioita, auttaa se näkemään niiden arvon ja kutistamaan työahdistuksen vähitellen sellaiseen kokoon, jossa se on käsiteltävissä.

Työ on tärkeää, mutta  elämässä on paljon muutakin.

Mielikuvatoimisto ja Mediaanissa - erilaiset blogiserkut

Moni on ihmetellyt, miksi pidän kahta blogia. En ehdi päivittää molempia edes viikoittain. Eikö olisi fiksumpaa kanavoida aika ja ajatukset yhteen blogiin?

Kyllä, toki.  Ja toisaalta ei. Vaikka kirjoittaja onkin sama, ovat aihepiirit erilaiset.

Aloitin bloggaamisen talvella 2012. Mediaanissa-blogissa olen ruotinut vapaa-ajan asioita ja perheen kanssa touhuamista. Ihastuin bloggaamisen vapauteen ja monipuolisuuteen. Vajavaisilla teknisillä taidollanikin saatoin luoda oman median, johon valitsin fontit, värit ja mallin, ideoin ja kirjoitin asioista, jotka minua kiinnostivat.

Syksyllä 2012 aloitin rinnalla matkablogin, kun vietin perheineni syksyn New Yorkissa.  Puraisuja Isosta Ompusta -blogissa kirjoitin päiväkirjanomaisesti, mitä kaikkea touhusimme muksujen kera kiehtovassa suurkaupungissa.

Sen myötä minulle alkoi avautua myös visuaalisen viestinnän hurmaava maailma. Aiemmin kammosin tilanteita, joissa joudun viestintätehtävissä toimiessani valokuvaamaan; olin kamera kädessä tumpelo. Minulla on ollut ilo työskennellä loistavien valokuvaajien ja graafisten suunnittelijoiden kanssa, ja tiedän, että laadukkaita kuvia tai ilmeitä ei synny vain sattumalta.

Silti aloin leikkiä valokuvaaja-graafikkoa blogimaailmassani. Aluksi se tuntui nololta, mutta kun hiukan opin, se osoittautui hauskaksi.

Pian perhe- ja vapaa-ajan riennoista kirjoittaminen alkoi tuntua yksipuoliselta, sillä mielessäni kutkutteli jatkuvasti työelämän ilmiöihin liittyviä aiheita, jotka eivät istuneet Mediaanissa-blogiin eivätkä asiakkaille tekemiini toimeksiantoihin.

Tarvitsin uuden kanavan.

Perustin kesällä 2013 Mielikuvatoimisto-blogin, johon aloin purkaa havaintojani työelämän muutoksesta ja lieveilmiöistä. Kirjoituksiini tuli myös kriittinen vivahde. Mielikuvatoimiston julkaisuissa en ole käyttänyt valokuvia, sillä kuvituskuvat ovat mielestäni usein teennäisiä.

Blogeillani on sama äiti, mutta kaksosia ne eivät ole, vaan omanlaisiaan persoonia omine kavereineen. Kumpikin on läheinen ja tavallaan tukee toista - kuin työ ja harrastukset.

Olen alkanut kuitenkin harkita blogieni yhdistämistä ajankäytön, miksei lukijoidenkin kannalta. Työn kautta olen kokenut liikeyritysten liitoissa syntyvät hankaukset ja reviirien vetämisen vaikeuden. Blogifuusiossa saisin kokeilla omaa uusiutumiskykyäni. Voisi kenties syntyä jotakin uutta, kun limittäisin yhteen vapaa-ajan asioita ja työelämän näkökulmia. Uskaltaisikohan tuota kokeilla?


Julkaisen tämän kirjoituksen myös Mediaanissa-blogissa.

Läppärinomadi on työpaikan tuttu vieras

"Nöyryyttävää", puuskahti ystävä, kun kysyin, miten työ uudessa mobiilissa työpisteessä sujuu. "Kannan työpäivän aikana tavaroitani ja läppäriäni mukanani aivan kuin olisin vieraana omassa työpaikassani."

Työpaikoilla alettiin kaataa seiniä aikapäiviä sitten kun huomatiin, että avokonttoriin mahtuu enemmän väkeä ja kiinteiden kulujen kalliit neliöt ovat tehokkaammassa käytössä. Samalla tieto kulkee paremmin kun ujoinkaan ei voi paeta kehittävää vuorovaikutusta oman oven taakse.

Moni oman työhuoneen rauhaan tottunut on joutunut avotoimistossa keskelle painajaista, kun sermien yli kommentoijat ja ohikulkevat pölöttäjät keskeyttävät jatkuvasti työn ja ajattelun.

Avokonttoreista on alkanut nopea liukuminen kohti mobiileja työpisteitä. Aikana, jolloin verkkoyhteys, sähköiset arkistot ja projektitilat mahdollistavat työskentelyn melkein missä hyvänsä, työntekijän pysyvä työpiste on hukkaan haaskattua rahaa. Harvalla on enää oikeus oman personoituun reviiriin, jossa ovat omat paperit, oma pöytä ja tuoli, viherkasvi ja lemmikin kuva.

Tehokas tietotyöläinen on kuin nomadi, koditon paimentolainen, joka siirtyy lampaiden eli töiden perässä aina uusille laitumille.

Tietotyöläisen työ on siellä missä hänen läppärinsä ja luurinsa ovat. Toimisto mahtuu reppuun, vaikka muutama paperinen muistiokin olisi matkassa. Läppärinomadin katse on kouliintunut havaitsemaan vapaan tuolin ja pöydänpätkän sekä pistokkeen, jossa akun saa ladattua.

Läppärinomadiudessa, kuten monessa muussakin, on hyvät ja huonot puolensa.

Työntekijän kannalta hyvää on mahdollisuus etätyöhön, joka tuo joustoa lapsiperheiden ja pitkämatkalaisten päiviin. Moni hälystä kärsivä sanoo voivansa keskittyä kotona työntekoonsa paremmin.

Hyvää on kenties sekin, että kun organisaatiota jatkuvasti uudelleenjärjestellään, ei tarvitse käyttää työaikaansa rasittavaan pakkaamiseen ja tavaroiden muuttoon osastolta toiselle -  kaikkihan on jo pakattu ja lähtövalmius jatkuvaa.

Työyhteisön kiinteyttä nomadius väistämättä murentaa. Kukaan ei välttämättä enää edes muista, keitä firmassa oikein työskentelee - osa kun on jatkuvasti etätyössä, eikä kahviautomaatilla pyörivistä tyypeistä varmasti aina tiedä, ovatko ne muutoskonsultteja vai uusia nomadikuomia.

Työnantajan kannalta näppärä puoli on se, että kun yhteisö on jo valmiiksi hajanaisina palasina, eivät ulkoistukset, uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja alasajot tunnu juuri missään.  Ehkä Jussi on taas etätöissä, tuumataan.

Yyteejäiset - tarpeellinen siirtymäriitti

Pidän siirtymäriiteistä.

Olen saanut niiden kaavamaisuudesta turvaa elämän taitekohdissa, kun tunteet ovat myllertäneet ja maailman osaset lentäneet erillään. Ennalta sovitut askelkuviot ovat saatelleet yli häiden, hautajaisten ja nimijuhlien.

Riittien tärkeyttä korosti aikanaan jo ranskalainen sosiologian klassikko Emile Durkheim (1858-1917). Durkheimille yhteisö oli ihmisen henkisen elinvoiman keskeinen lähde, riiteillä puolestaan oli iso merkitys yhteisön identiteetille. Niiden välityksellä yhteisö uudistaa käsityksensä itsestään ja yhteenkuuluvuudestaan.

Monelle meistä yksi tärkeimpiä yhteisöjä on nykyään työkaverit. Työpaikalla vaihdetaan kuulumiset, pelataan firman sählykerhossa, tarjotaan synttärikakkua ja käydään afterwörkillä. Ystävystytään.

Työpaikan moniulotteinen luonne korostuu eritoten kun siellä tapahtuu isoja muutoksia.

Arkinen esimerkki on yt-neuvottelut, joiden lopputuloksena osa kollegoista irtisanotaan. Sehän on kuin työpaikalla levinnyt tappava tauti, josta osa selviää hengissä, osa ei.

Vaikka työnantajan ratkaisut olisivat kuinka järkisyiden sanelemia, on työyhteisöä silti vakavasti vammautettu. Uudenmallisessa organisaatiossa moni hakee rooliaan, motivaatiotaan ja työniloaan pitkään. Tuloksellinen tekeminen laskee, apeus samentaa tulevaisuuden näkymät, luottamus johtoon on pakkasen puolella.

Olen kehitellyt tähän sopeutumista helpottavan siirtymäriitin, yyteejäiset. Siinä kokoonnutaan yhteen jättämään jäähyväiset entiselle vanhalle yhteisölle, ja tehdään samalla uudelle organisaatiolle tilaa tulla.

Yytejäiset syntyvät hieman hautajaisia tuunaten, ja ne voisivat mennä näin:

Ne olisi hyvä järjestää pian yt-toimenpiteiden selvittyä, tai mikäli irtisanotuilla on työvelvoite, sen päätyttyä. Kyseessä on surujuhla, joten tummaan pukeutuminen on paikallaan. Mikäli työpaikalla on vanhastaan lauluperinnettä, sopii alkuun yhteislaulu.

Riitin keskeinen osa on nimenluku. Siinä työsuojeluvaltuutettu, luottamusmies, osaston vetäjä tai muu sopiva henkilö lukee irtisanottujen nimet yksi kerrallaan ja kertoo henkilön työtehtävän ja työvuodet yhteisössä.

Jokaisen irtisanotun kohdalla oma tiimi, osasto tai muut läheiset työtoverit, käy laskemassa symbolisen valkean kukan menetetyn työtoverin kulkuluvan päälle.

Nimenlukua voi seurata vielä yhteislaulu. Tilaisuuteen sopii myös kahvitarjoilu kakun ja konjakkiryypyn kera. Kahvien aikana on tilaisuus muistella joukosta irrotettuja työkavereita. Yhteisten virkistyspäivien ja pikkujouluesitysten kuvia voi olla esillä sivupöydällä.

Sivupöydällä on myös jokaiselle pois potkitulle oma muistokirja, johon kukin yytejäisiin osallistuja kirjoittaa henkilöstä jonkun mukavan muiston tai vaikka näkemänsä hienon luonteenpiirteen tai oivan taidon. Irtisanotut saavat muistokirjan työtodistuksen mukana.

Toisin kuin hautajaisissa, kauniista sanoista on yytejäisissä hyvästellyille iloa vielä elinaikanaan.

Yyteejäisten jälkeen aloitetaan uusi arki.

Työ pitää äidin tolkuissaan kaaosvuosinakin

Toimittaja Sari Helin esitti taannoin Huono äiti -blogissaan, että perhe ja ura on kaaosvuosia elävälle naiselle mahdoton yhdistelmä. Hänen esimerkissään äiti vastasi kaikesta kodin, työn, päiväkodin, harrastusten ja kauppareissujen muodostamasta päivittäisestä säntäilystä.

Vaikka minulla on puoliso jakamassa säntäilyä, on kolmen lapsen, koiran ja oman työuran yhdistäminen tuntunut ajoittain niin vaikealta, että on tehnyt mieli pakata laukku ja häipyä.  Silti en täysin allekirjoita sitä, etteikö työnteko onnistuisi myös hektisessä elämänvaiheessa.  Minulle työ on ollut kuin tuikku sumussa.

Ensimmäisen kahden muksun syntyessä suoritin elämää kiireisenä uraäitinä. Äityslomilla viimeistelin tutkintoa vauvanhoidon ohessa, remontoimme kaksi kotia ja myös muutimme kahdesti. Asumistaso koheni, mutta huono puoli oli se, että muutto kaupunginosasta toiseen laittoi aina naapuriverkostot uusiksi.

Illat puursin töitä lasten nukkumaanmenon jälkeen. Aamuöisin heräsin miettimään, miten selviän seuraavasta päivästä. Kovin riemukasta aikaa se ei ollut, vaikka rahaa olikin tilillä enemmän kuin nykyään ja siivooja kävi meillä perjantaisin.Välillä tuli verenmaku suuhun.

Lapset sairastivat normaalit flunssat, rokot ja vatsataudit, ja arvoimme harva se viikko puolison kanssa, kumpi jää kotiin hoitamaan kipeää lasta, kumpi raahautuu töihin. Eipä silti, sairastin itsekin miltei kaikki lastentaudit ja päälle tusinan poskiontelontulehdusta.

Kun palasin toiselta äitiyslomalta tuoreena maisterina pitkäaikaiseen työpaikkaani, tuntui kun olisin tullut toiseen yritykseen. Toimialalla meni huonosti, johto oli vaihtunut, organisaatiota pyöriteltiin, tunnelma oli halvaantunut. Yt-neuvotteluja mahtui kolmet puoleentoista vuoteen.

Sain eropaketin juuri ennen kuin iltatähti ilmoitti tulostaan. Olin lopen kyllästynyt vuosia jatkuneeseen kisaan kellon kanssa, samoin huonoon omaantuntoon, joka kalvoi minua niin äitinä kuin työntekijänä. Oli aika tehdä asioita toisin.

Tajusin, ettei työnantajaa kamalasti kiinnosta, kuinka paljon nipistän perheeni ajasta ylitöihin. Sillä on merkitystä ainoastaan perheelleni.

Minulle freelancetyö oli hyvä ratkaisu. Tuloni putosivat reilusti, silti se ei harmittanut, sillä sain onnekseni tehdä mielekkäitä töitä ja olla läsnä elämässäni ilman syyllisyyttä. Puolison kuukausipalkka mahdollisti perusturvan, jota ei freen pomppivilla tuloilla tehdä. Opin uutta niin työstä kuin itsestäni ja arvottamaan paremmin ajankäyttöäni. Kaoottiset aamulähdöt muuttuivat rennommiksi ja päiväkotilaisemme haettiin kotiin ensimmäisten joukossa.

Kuopukseni, niin ihana lapsi kuin hän onkin, oli niin kutsuttu huono nukkuja, joka saattoi herätä montaa kertaa yössä kolme ja puolivuotiaaksi asti. Pätkissä nukuttuja öitä seuraava tahmea väsymys söi elämäniloa ja laski kynnystä räjähtää pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Ilman mahdollisuutta pieniin päivänokosiin olisin tuskin selvinnyt tuosta vaiheesta järjissäni.

Puolisoni työ ei ole joustanut yhtä paljon. Silti hän on kantanut kortensa kekoon niin tasapuolisesti kuin on  miehisellä alalla työskentelevänä voinut, tiukkojen aikataulujen ja resurssien puristuksessa.

Välillä minua on ärsyttänyt olla perheemme joustovara ja se, miten ylläpidän äitien ikiaikaista mallia laittaa perhe etusijalle. Ei siitä minua ole kukaan kiitellyt eikä se ole lisännyt hohtoani – pikemminkin päinvastoin. Siitä tuli nopeasti itsentäänselvyys, johon kaikki tottuivat.

Uran tekemisen kannalta on ollut ehkä riski ryhtyä freelanceriksi. Ei ole sanottua, pääseenkö takaisin palkkatyöhön silloin kun se taas omaan elämänvaiheeseeni sopii.

En silti sovittele marttyyrin viittaa harteilleni. Olen ehtinyt tehdä perinteistä uraa ja toisaalta itseni työllistäen kokenut paljon sellaista, mitä palkkatyöläisenä en olisi koskaan hoksannut. Uuden työidentiteetin luominen persoonani ja asiantuntemukseni varaan ei tapahtunut viikonlopussa, mutta se on ollut retki itseeni. Uskon, että olen nyt monipuolisempi  ja vahvempi, kaikinpuolin.

Lapset ovat pieniä vain muutaman vuoden. Minusta tulojen väliaikainen tippuminen ei ole niin haitallista kuin se, että suorittaa elämäänsä ilottomasti äärirajoilla pinnistellen.

Oma työ antaa sisältöä elämään ja mahdollisuuden toteuttaa itseään kokonaisvaltaisemmin. Minua se kantoi myös rankat pikkulapsivuodet. Yhdenlaisen urapolun malliin ei kannata uskoa, vaan luoda rohkeasti omaan elämään sopiva ura.